BLOGI | Miksi Suomi?

"Miksi Suomi?" Tätä kysytään minulta usein. Tulin alun perin töihin Jyväskylään nykyiseen Galleria Ratamoon. Taidegrafiikka on pitänyt minut alalla, sillä se on välineenä kevyt: sillä voi ylittää rajoja, ja se yhdistää tekijänsä kansainväliseen yhteisöön. Vietin Jyväskylässä kymmenen vuotta, suoritin taidehistorian tohtorintutkinnon yliopistossa, ja vuonna 2018 muutin Helsinkiin perustamaan avointa työpajaa nimeltä Vargas Print Studio.

Studion perustaminen teki minusta – halusin sitä tai en – yhden hengen instituution. Laadin liiketoimintasuunnitelman, hain starttirahaa, otin pankkilainan ja hankin lähes kaiken laitteistoni käytettynä. Paikallista itsenäisten studioyrittäjien vertaisverkostoa ei ollut. Avasin studioni juuri, kun pandemia pysäytti maailman. Miltei ilman tuloja ja turvaverkkoa maksoin yrityksen perustamisesta huomattavan psyykkisen ja taloudellisen hinnan. En kaipaa tällä sääliä, vaan esitän rakenteisiin liittyvän kysymyksen: mitä vaaditaan, jotta voi toimia taiteilijana Suomessa?

Tohtorintutkinnostani ja monikulttuurisesta taustani on ollut aidosti etua akateemisessa maailmassa ja tutkimuskontekstissa. Toisinaan vieraus taas on tuntunut vaikuttavan arvooni. Hakemukseni taideakatemioiden opetustehtäviin ja kulttuurilaitosten kanssa työskentelemiseksi on toistuvasti torpattu, joskus jopa ikääni kohdistuneiden huomautusten säestäminä. Vaikka suomen kieleni on ammattimaisella tasolla, voi kielitaito silti muodostua esteeksi. Tämä on saanut minut pohtimaan mitä kulttuurieroja nykytaidekeskustelussa arvostetaan, ja mitkä puolestaan jäävät näkymättömiin.

Haluan myös tunnustaa oman asemani. Tulin Suomeen vapaasta tahdostani, en pakolaisena, ja eurooppalaisena naisena minulla on etuoikeuksia, joita monilla maahanmuuttajataustaisilla taiteilijoilla ei ole. Väitöstutkimukseni käsittelee kansainvälisiä taiteilijaresidenssejä ja niiden kulttuurista sopeutumista, ja siinä hyödynnetään psykologian ja kulttuurienvälisen viestinnän teorioita. Havaintojeni mukaan taiteilijan, jonka liikkuvuus on vapaaehtoista ja tilapäistä, kokemus on eri kuin taiteilijan, joka saapuu pakolaisuuden, pakotetun maahanmuuton tai turvapaikan hakemisen vuoksi. Näiden kahden rinnastaminen häivyttää merkittäviä erottavia tekijöitä (https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/52174). Ilman perhetaustan tuomaa varallisuutta tai vakiintunutta tukiverkkoa maahan aikuisena saapuva taiteilija saa huomata, etteivät tietyt etuoikeudet automaattisesti mahdollistakaan ammatillista osallisuutta.

Omasta näkökulmastani Suomen taidekentän erityinen vahvuus on sen julkinen ja yksityinen rahoitusinfrastruktuuri sekä hyvinvointijärjestelmä, jotka tunnustavat paitsi taiteen työksi, myös taiteilijoiden tuen tarpeen. Tämä on merkillepantavaa verrattuna muihin maihin, joissa olen työskennellyt. Silti pääsy tuen piiriin ei jakaudu tasaisesti. Perhetausta ja varallisuus, ammatilliset verkostot, kieli, maantiede sekä suhde instituutioihin vaikuttavat taiteilijan selviytymismahdollisuuksiin merkittävästi.

Minua kiinnostaa myös se, miksi nykytaiteen yhteydessä tiettyjä kertomuksia identiteetistä ja maahanmuutosta toisinaan palkitaan muita herkemmin. Myös osallisuuden edistämiseksi suunniteltu järjestelmä saattaa tahattomasti luoda uusia portinvartijuuden muotoja. Taiteilijat, jotka eivät sovi kategorioihin "markkinakelpoinen ulkomaalainen" tai "sopeutunut paikallinen", eivät välttämättä tule nähdyiksi kovinkaan hyvin.

Itsenäiselle taiteilijalle selviytymistila on käytännön todellisuutta: talouden suunnittelemista vuosiksi eteenpäin, suoramyynnin rakentamista, yleisön sitouttamista, opettamista silloin kun se on mahdollista ja studion vuokranmaksukeinojen jatkuvaa kartoittamista. Yrittäjyys voi olla voimaannuttavaa, mutta myös välttämättömyys silloin, kun institutionaaliset reitit tuntuvat vaikeasti saavutettavilta.

Mitä siis vaaditaan taiteilijanuran ylläpitämiseen Suomessa? Lahjakkuudella on merkitystä, mutta se on harvoin ainoa tekijä. Hyvinvointi, taloudelliset resurssit, verkostot, kieli, maantiede sekä suhde instituutioihin vaikuttavat kaikki näkyvyyteen.

Olen nyt sanottavani aiheesta sanonut, enkä aio viedä keskustelua pidemmälle, sillä taidan ainoastaan taiteen tekemisen. Huomioni kohdistuukin itse työhön: merkitykseen, jonka se minun elämälleni ja poikani elämälle antaa, sekä vaikutukseen, joka sillä saattaa sen kokevien ihmisten elämiin olla.

Tekstin oikoluku: Aura Jaakkola