kuvataiteilija ja filosofian tohtori Rita Vargas
Kuva: Francis Reynolds (Tamarind Institute, Albuquerque, New Mexico, USA, 2024)
Helsingin Taiteilijaseura on julkaissut vuoden 2026 alusta uutta kuukausittaista blogia. Nostamme keskusteluun ajankohtaisia ja yhteiskunnallisesti merkittäviä kuvataiteen kenttää puhuttavia aiheita. Kirjoittajiksi on kutsuttu HTS:n jäsentaiteilijoita, työntekijöitä sekä yhteistyökumppaneita.
Rita Vargas on Suomessa asuva portugalilainen kuvataiteilija ja taidegraafikko. Hän on perustanut Helsinkiin Vargas Print Studion, jossa hän työskentelee ja järjestää taidegrafiikan työpajoja. Hän on väitellyt filosofian tohtoriksi taidehistoriasta Jyväskylän yliopistosta aiheenaan taiteilijaresidenssitoiminta eri puolilla maailmaa.
"Miksi Suomi?" Minulta kysytään tätä usein. Alun perin tulin Suomeen työskentelemään Jyväskylän nykyisessä Galleria Ratamossa. Taidegrafiikka on pitänyt minut alalla: se on väline, joka on tarpeeksi kevyt ylittääkseen rajoja, ja se yhdistää tekijänsä kansainväliseen yhteisöön. Vietin Jyväskylässä kymmenen vuotta, suoritin taidehistorian tohtorintutkinnon yliopistossa, ja vuonna 2018 muutin Helsinkiin perustamaan avointa työpajaa nimeltä Vargas Print Studio.
Studion perustaminen teki minusta – halusin sitä tai en – yhden hengen instituution. Laadin liiketoimintasuunnitelman, hain starttirahaa, otin pankkilainan ja hankin lähes kaiken laitteistoni käytettynä. Paikallista vertaisverkostoa itsenäisten studioyrittäjien kesken ei ollut saatavilla. Avasin studioni juuri, kun pandemia sulki maailman. Yrityksen rakentamisella miltei ilman tuloja ja ilman turvaverkkoa oli huomattava psyykkinen ja taloudellinen hinta. En sano näin kaivatakseni sääliä, vaan nostaakseni esiin rakenteellisen kysymyksen: mitä taiteilijalta vaaditaan, jotta hän voi ylläpitää uraa Suomessa?
Tohtorintutkintoni ja monikulttuurinen taustani ovat aidosti olleet etuja akateemisissa yhteyksissä ja tutkimuskontekstissa. Toisissa tilanteissa tämä sama vieraus on ajoittain tuntunut vaikuttavan arvooni. Hakemukseni taideakatemioiden opetustehtäviin ja kulttuurilaitosten kanssa työskentelyyn on toistuvasti torpattu, joskus jopa ikääni kohdistuneiden huomautusten säestäminä. Olen oppinut suomen kieltä ja pystyn työskentelemään sillä ammattimaisesti, mutta siltikin kieli voi muodostua esteeksi. Tämä on saanut minut pohtimaan mitä kulttuurieroja nykytaidekeskustelussa arvostetaan, ja mitkä puolestaan jäävät yksinkertaisesti näkymättömiin.
Haluan myös tunnustaa oman asemani. Tulin Suomeen omasta vapaasta tahdostani, en pakolaisena, ja eurooppalaisena naisena minulla on etuoikeuksia, joita monilla maahanmuuttajataustaisilla taiteilijoilla ei ole. Väitöstutkimukseni, joka käsittelee kansainvälisiä taiteilijaresidenssejä ja niiden kulttuurista sopeutumista, hyödyntää psykologian ja kulttuurienvälisen viestinnän teoriaa. Esiin nousi havainto siitä, että taiteilijalla, jonka liikkuvuus on vapaaehtoista ja tilapäistä, ei ole samaa kokemusta kuin taiteilijalla, joka saapuu pakolaisuuden, pakotetun maahanmuuton tai turvapaikan hakemisen vuoksi. Näiden kahden rinnastaminen vähentää merkityksellisiä eroja (https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/52174). Samalla ilman perhetaustan tuomaa varallisuutta tai vakiintunutta tukiverkkoa maahan aikuisena saapuva saa huomata, etteivät tietyt etuoikeudet mahdollistakaan ammatillista osallisuutta automaattisesti.
Omasta näkökulmastani Suomen taidekentän erityinen vahvuus on sen julkinen ja yksityinen rahoitusinfrastruktuuri sekä hyvinvointijärjestelmä, jotka tunnustavat paitsi taiteen työksi, myös taiteilijoiden tuen tarpeen. Tämä on merkillepantavaa verrattuna muihin maihin, joissa olen työskennellyt. Silti pääsy tuen piiriin ei jakaudu tasaisesti. Perhetaustan varallisuus, ammatilliset verkostot, kieli, maantiede sekä suhde instituutioihin voivat vaikuttaa taiteilijan selviytymismahdollisuuksiin merkittävästi.
Olen myös kiinnostunut siitä, miten nykytaiteessa saatetaan joskus palkita tiettyjä identiteetin ja maahanmuuton kertomuksia toisia herkemmin. Mikä tahansa poissulkemista estämään suunniteltu järjestelmä saattaakin tahattomasti luoda uusia portinvartijuuden muotoja. Taiteilijat, jotka eivät mahdu kategorioihin "markkinakelpoinen ulkomaalainen" tai "sopeutunut paikallinen", eivät välttämättä tule nähdyiksi kovin hyvin.
Itsenäiselle taiteilijalle selviytymistila on siis käytännön todellisuutta: talouden suunnittelua vuosia eteenpäin, suoramyynnin rakentamista, yleisön ylläpitämistä, opettamista silloin kun mahdollista, ja studion vuokranmaksukeinojen jatkuvaa kartoittamista. Yrittäjyys voi olla voimaannuttavaa, mutta siitä saattaa muodostua myös välttämättömyys silloin, kun institutionaaliset reitit tuntuvat vaikeasti saavutettavilta.
Mitä siis vaaditaan taiteilijanuran ylläpitämiseen Suomessa? Lahjakkuudella on merkitystä, mutta se on harvoin ainoa tekijä. Hyvinvointi, taloudelliset resurssit, verkostot, kieli, maantiede sekä suhde instituutioihin muovaavat kaikki sitä, kuka pysyy näkyvänä.
Olen nyt sanottavani aiheesta sanonut, enkä aio viedä keskustelua pidemmälle, sillä ainoa asia, mitä osaan, on taiteen tekeminen. Huomioni kohdistuukin jälleen itse työhön: merkitykseen, jonka se minun elämälleni ja poikani elämälle antaa, sekä hiljaiseen vaikutukseen, joka sillä saattaa sen kohtaavien ihmisten elämässä olla.
Tekstin oikoluku: Aura Jaakkola
Seuraa meitä Instagramissa
