Jesse Avdeikov, Veikko Björk, Valtteri Kivelä, Linda Roschier ja Pauliina Turakka Purhonen :
Tähtiä ja madonreikiä

Jesse: 

Avaan työhuoneen oven ja tunnen heti, että täällä tapahtuu paljon. Tämä on meidän paikkamme: täällä kasvaa perunoita repussa ja minun viidakkoni. Täällä olen itkenyt ja nauranut. Välillä tilassa pyörii koiria ja lintuja, tilkkuja, lastuja ja hiomapölyä. Langat kulkeutuvat sukissa paikasta toiseen, asiat ja ajatukset levittäytyvät yhdeltä toiselle. Näen vahingossa kulman jostain maalauksesta, en muista mitä siinä oli, mutta aivoni rekisteröivät silti jo osan siitä talteen. Koko tila on eräänlainen taiteen hautomo, oma universuminsa, jossa informaatio kurottaa läpäisten kaiken. Puolikas lause jää korvan reunalle roikkumaan. Puoli vuotta aiemmin sytytetty tuli roihuaa yllättäen maalauksessani. Välillä juoksen ja sitten taas ompelen. Äärimmäisyyksistä äärettömyyteen, pienestä suureen. En aina tiedä mitä taide on, mutta se tapahtuu täällä. 

Pohdimme, miten yhteiselo vaikuttaa kunkin taiteeseen ja työskentelyyn. Ajatukset ja ideat avautuvat keskusteluissa ja kohtaamisissa, mutta myös ympärillä vastaan tulevat materiaalit, värit, tunnelmat, tuoksut ja äänet uivat työskentelyprosesseihin. Eniten vaikuttavat toisten teokset, tahtoi sitä tai ei. 

HAA Galleriassa avautuva näyttelymme on yksi vastaus tähän pohdintaan. Esillä on teoksia kaikilta viideltä tekijältä, tässä kyseisessä työhuoneessa viimeisen parin vuoden aikana valmistuneita maalauksia ja veistoksia, lankamaalauksia ja tilkkutöitä. Yhtäläisyyksiä pienistä yksityiskohdista, yksittäisten teosten tähdistä ja linnuista suurempiin kokonaisuuksiin, löytyy läpi tekijäkaartin. Tähdet ja madonreiät ovat ikkunoita siihen universumiin joka työhuoneella kiemurtelee ja jonka osasina kukin meistä elää itsenäistä elämäänsä -mutta silti- tästä kokonaisuudesta riippuvaisina ja vaikuttuneina. 

Linda: 

Omenan ja sydämen muodot ovat yllättävän samankaltaisia. 

Olen nähnyt madon riipustuksia omenan sisällä – minkälainen romaani se mahtaa olla? Puutarhassa tulee selväksi siementen voima. Kuivahtaneet, usein vaatimattoman näköiset hituset itävät kesän mittaan ja muuttavat ympärillään kaiken, maasta taivaaseen. 

Maalauksissa on jotain samaa: maalatessa värit ja vaikutelmat kietoutuvat toisiinsa kuin kärhet. Siemenet maalaavat maiseman.  

Veikko: 

Muinoin uskottiin, että ihmisen kuollessa hänen sielunsa lentää lintuna taivaalle, osaksi linnunrataa. 

Nykytiedon mukaan ihminen hajoaa kuoltuaan ja palaa alkuaineiksi, takaisin luonnon kiertokulkuun. 

Vuolen puusta lintuja, hömötiaisen, tiklin. Ajattelen että kuoltuani joku atomeistani on osa hömötiaista. 

Pauliina: 

Raivaan tieni ryteikön läpi ja pääsen illansuussa talolle, jonka ikkunoista paistaa kultainen valo. Avaan oven ja kynnykseltä näen kaksi naista, vanhan ja nuoren. Itse olen niin kuin nyt, siltä väliltä. 

Menen rantaan, haluan nähdä tähdet. Ne loistavat suurina ja kirkkaina meren yllä. Maa loppuu tähän. Seison viimeisellä rannalla. 

Lähes päivittäin tulen työhuoneelle. Täällä on kotoisaa, keittiössä mutteripannu, pari kattilaa. Sohvassa puhutaan niitä näitä. Silti myös työhuone on tuntemani maailman reunalla. Se on paikka, josta voi turvallisesti katsoa rannatonta merta. 

Valtteri: 

Ajattelen kaikkia niitä sfäärejä, joita täällä työhuoneella lojuvat teokset pitävät sisällään. Ajattelen Wu Tao-Tzun tarinan vankia, joka maalasi sellinsä seinään maiseman, taputti kolmasti käsiään ja astui sisään tuohon maalaukseensa ja katosi kauas vartijoiden ulottumattomiin. Ajattelen reikää, jonka sisään voi hypätä ja mitä sitten? Niin. Eikö sen jälkeen reikä katoa ja vain reunat jäävät jäljelle? Syntyy uusi todellisuus. 

Työhuoneen ovi kolahtaa. Joku raahaa käytävällä tavaroitaan. Ajattelen sitä kuinka vaikeaa on keksiä aihetta tekemiselleen kun sitä yrittää miettiä, mutta kuinka helpolla se ilmestyy kunhan vain tekee. Siinä mielessä maalaus valmistaa itse itsensä.