Marikka Kiirikoffin maalaukset ovat täynnä tunnetta. Maalausjäljen kerroksellisuudessa on pehmeyttä, silti maalaukset ovat hurjia. Raapaisut, pinnan rikkonaisuus ja tarkasti maalauksen kohdetta esittävät kohdat vuorottelevat ja asettuvat paikoilleen vaivatta.

Teoksesta Leo katsoo epäileväinen nuori mies. Maalauksen nuori poika tuntuu kysyvän katsojalta, onko sinua edes olemassa? Kädessä olevasta pullosta nousee mustia käsiä, ehkäpä ne ovat tuhonneet maalauksen nuoren kyvyn olla täysin täällä, ehkä hän elää kanttarellimaisissa ajatuksissa, jotka säkenöivät välähtäen kirkkaina hänen ympärillään ja jäävät hiljalleen haipumaan taustaansa. Pojan olkapäillä ovat myös toiset erilliset kasvot, jotka näyttävät vastasyntyneen tyyniltä ja rauhallisesti nukkuvilta. Vauvan kasvojen turvallista sammaleen vihreää on poika saanut myös viltiksi ympärilleen. Pojan yksi käsi pitää tiukasti kiinni kaljapullosta. Pojan toinen käsi oli ehkäpä hetki sitten hakeutumassa nyrkkiin. Kolmas käsi jää avuttomasti lepäämään vartalon eteen aukinaisena. Tunnistan maalauksen pojan kasvoissa aikuisen, jonka kohtasin. Maalaukset ovat syvästi henkilökohtaisia muotokuvia tekijälleen. Tiedän, että poika on kuollut.

Leikemaalauksissa Kiirikoff on leikannut kolme hahmoa maalauskankaasta ja ripustanut ne roikkumaan, kuin varjonuket teatterissa. Ne näyttävät liikkuvan ihmisen, kasvin ja eläimen muodonmuutoksien hetkien välissä. Yhdellä keijumaisella olennolla on lantion, reisien ja säärien luut paljaina ja häntä kannattelee joukko valkoisia kyyhkyjä. Olennon vieressä roikkuu linnun, kallon ja kasvin pahaenteinen yhdistelmähahmo. Heidän joukossaan on ihmiskasvoinen taruolentoa muistuttava olento, jonka kasvot tuntuvat olevan kuin veden alla, ja jolla on jalkoinaan mustaa levämäistä kasvustoa. Kolmen hahmon asteltu kohtaus on vaikuttavan näköinen ja synkkä.

Pitkiin metsästä kerättyihin puukeppeihin kiedottuna usean eri maalauksen yhdistelmistä koottu jättimäinen kokonaisuus, on kuin maalausten suuri tilkkutäkki. Kokonaisuus on vaikuttavan näköinen. Onko maalauksista toteutettu installaatio majan kaltainen? Tuntuu, että se on jotain pyhää, jonka sisään voisi jopa astua ja vieressä levätä. Valtavan isossa kokonaisuudessa on maalauksia avaruudesta, vaipanvaihdosta ja kerrostalopihasta

kuulassa valossa. Ihmeellisessä keltaisessa värissä hehkuva puutalon piha ja ihmisiä erilaisissa mielenkiintoisissa kohtauksissa, eri aikakausissa ja erilaisissa todellisuuksissa. Nuotion liekit yhdessä maalauksessa tuntuvat ritisevän turvaa, kun taas lavuaarista nouseva kasvi vaikuttaa pahaenteiseltä, siellä saippuakin on varoitusmerkin punainen.

Onko maalausten kokoaminen kotamaiseksi asumukseksi osoitus halusta pois maalauksien pinnoilta? Tällä tavalla kerättynä ja ommeltuna isoksi kankaaksi useat erilaiset maalaukset, eivät näyttäydy vain elämän ihmeiden ja epäkohtien osoittamisen paikkana, vaan myös alistettuna materiana. Toisaalta vain värikkäänä kankaana ja rakennettuina maalaukset ovat asumuksen kaltainen turvapaikka, joka tuo turvaa ja lohtua.

Kiirikoffin maalauksissa on maagisuutta. Maalauksien värit hehkuvia ja ne ovat elossa. Niissä keholliset tuntemukset on kuvattu tarkasti ja nopeasti, niiden synkät kohtaamiset voivat hehkuvina kuljettaa unelmoimaan paremmasta.

Teksti: Anna Katariina Poranen, FM

Lumen akustiikka -näyttely kulkee paikkasidonnaisen tekemisen poluilla Kemiönsaaresta Kilpisjärvelle, joissa Sara Ilveskorpi on työskennellyt kotitilallaan ja Suomen Biotaiteen seuran Ars Bioarctica -residenssissä. Näyttely koostuu valokuvasta ja lasivaluista sekä sulamisesta ja jähmettymisestä teoksin ja dokumentaarisin fragmentein. Sana akustiikka pyrkii projektissa ennemminkin lumen (tai sen puutteen resonointiin) subarkstisen ja arktisen alueen sisäisenä äänenä elollisten ja elottomien olemuksissa, kuin varsinaiseen äänimaisemaan. Ilveskorpi halusi lähestyä lumen tuntua tutkivasti, liikkuen ekologian, materiaalin fysiologian, kulttuurihistorian ja estetiikan välimaastoissa.

Teoksissa toiminta yhdistyy paikkaan ja kietoutuu keholliseen kokemukseen. Dokumentaarisuus on osa teosten rakennetta. Sara Ilveskorpi ei kuitenkaan halua eksotisoida ainutkertaisuutta, vaan keskiössä on yritys ymmärtää ja huomioida biologiskulttuuriset lähtökohdat. Ilveskorpi halusi esittää teoksiaan HAA Galleriassa sen sijainnin ja lumiluolamaisen arkkitehtuurin vuoksi. Hän toivoo, että matkan tekeminen vie kokijan lähemmäs koettua kehollista.

Sara Ilveskorpi (s. 1970) on monialainen kuvataiteilija, taidekasvattaja, väitöskirjatutkija ja kasvintuotannon puutarhuri. Hän on valmistunut kuvataiteilijaksi Turun Taideakatemiasta (AMK) ja taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston taiteen laitokselta. Tällä hetkellä hän suorittaa tohtoriopintoja Aalto-yliopistossa taiteen ja median laitoksella keskeisenä käsitteenä omavaraistuminen. Ilveskorven viimeisin yksityisnäyttely oli Heinolan taidemuseossa kesällä 2023 ja hän on ollut mukana lukuisissa yhteisnäyttelyissä mm. XXV Kuvataideviikkojen taiteilijana Mäntässä. Sara Ilveskorven taide on usein paikkasidonnaista. Hän pyrkii vuorovaikutukselliseen toimintaan paikan ekologian kanssa.

Näyttelyä ja teosten valmistumista ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus, Aalto-yliopisto ja Suomen Biotaiteen seura.